Oivalluksia

Hei äiti! Tässä taas istun kirjoittamassa, silmät ihan ristissä. Koko päivä on mennyt jälleen muka kiireessä Eivät nämä työt ja hommat mihinkään lopu. Varmaan elämä olisi paljon kiireettömämpää, jos kävisin töissä. Mutta mistä se kiire tulee, tai en oikeastaan edes tiedä olenko kiireinen. Ehkä vain asioiden kasautuminen ahdistaa ja luo jonkinlaisen alitajuisen painostuksen tunteen, että jotain olisi tehtävä, tehtävä, tehtävä...ja lähes jatkuva älämölö, siis melu ja hälinä. Lapset huutavat joko surusta tai ilosta tai turhautumisesta. Kuuluu varmaan sinne asti! Aivan sama, mikä on mielenlaatu, kaikki tunteet ilmaistaan meillä kovaa ja näkyvästi. Eipähän tule mitään epäselvyyksiä =)

Sanoithan sinäkin aina, että tunteensa on saatava ja osattava näyttää, ettei mitään saa padota sisäänsä. Hei, tästähän tässä on kysymys! Ihan normaalia siis. Nythän sen ymmärrän. Lapset ovat normaaleja, kun antavat näkyä ja kuulua. Aikuiset, vanhemmat luovat odotuksia ja sääntöjä, normeja, joiden mukaan pitäisi olla hiljaa ja istua paikallaan ja jos nyt vähän leikityttää niin ihan hissukseen sitten, ketään ei saa häiritä. Eihän kukaan lapsi sellaiseen pysty, lapset haluavat ilmaista itseään, ei niitä tunteenpurkauksia saisi tukahduttaa tai pysäyttää. Tästä siis on kysymys, ihmislajille tyypillisestä käytöksestä =) Haha, menipäs tässäkin aikansa, ennen kuin ymmärsin. Antaa siis kuulua ja näkyä vaan! Eli meillä saa huutaa, jatketaan siis samaan malliin ja naapurit kiittää, varsinkin niistä minun omista kiukun karjahduksista =D

Nyt olisi vielä ratkaistavana se asioiden kasautuminen. Toki olenhan aina ollut viimetingassa toimija, pieni painehan saa toimimaan tehokkaammin, ainakin minut. Mikset ole enää potkimassa minua takalistoon äiti!? Muutaman vuoden kyllä taisin täällä kotonakin odottaa, että tulet itse järjestelemään nämä tavarasi. Nyt vasta olen alkanut ymmärtää, että olet ihan oikeasti poissa, et tule enää. Minun on vain itse aloitettava jostain, tehtävä se päätös, aloitan astioista tai kukkaruukuista. Molempia on paljon =)

Ehkä tämä koti kiiltäisi ja olisi siisti, jos olisin päivät pitkät vain kotona poikien kanssa, mutta enhän sellaiseen pysty. Mökkihöperöksihän täällä neljän seinän sisässä tulisi niin minä kuin pojatkin. Tullessa ja mennessä ei vain millään pysty laittamaan tavaroita paikoilleen, eikä tarvitsekaan. Niin kuin totesin, lapsilla on tämä homma hanskassa ja verissä, me aikuisethan niitä normeja ja tavoitteita asetamme. Ei pidä olla jatkuvasti nipottamassa leivänmurusista lattialla, kyllä koirat ne syövät tai viimeistään imuri sitten silloin siivouspäivänä. No niin tietenkin, huh, huh, tyhmähän olen ollut, kun olen ajatellut, että kotona pitäsi aina näyttää huolitellulta - eihän se voi olla mahdollista, jos siivouspäivä on kerran viikossa. Eli nyt täytyy opetella relaamaan ja leikkimään enemmän, sitä minun pitää opetella. Heittäytyä lapseksi jälleen. Elämän pitää olla hauskaa, arjen pitää olla kivaa, ei suorittamista! Enkä nyt tarkoita sitten sitä, että alkaisin täysin vastuuttomaksi, vaan että olisin vähän lapsenmielisempi, enkä tälläinen tosikko. Se on muuten periytyvää näköjään, että kiitos vain =D

Niin, siis vaikka paasaan heittäytymisestä, niin älä pelkää, kyllä yritän pojille opettaa, miten tässä yhteiskunnassa odotetaan ihmisten käyttäytyvän. Saman päämäärän tai tavoitteen saavuttamiseksi on vain yhtä monta tapaa toimia kuin on ihmistäkin ja lopputulos on kuitenkin jokaisella sama. Ymmärrätkö? Ehkä ymmärrät...muistan NIIIIN monta asiaa, joita olet minulle tästä elämästä opettanut ja kertonut. Silloin lapsena ihmettelin, mitä ihmettä se äiti mahtaa tuollakin tarkoittaa, mutta korvan taakse laitoin ja uskoin sinua ja nyt vihdoin ymmärränkin. Niin kuin itsekin sanoit, kyllä sinä sitten aikuisena ymmärrät. Voi kumpa voisit olla niiden viisauksiesi kanssa täällä, niitä tarvittaisiin nyt! Ja tarvittaisiin sinua muutenkin, ihan koko pakettia!!! Olet sydämissämme! Hyvää yötä äiti-kulta! -Soile